Hoitokerta 1 [25.3.2024]
Perhoset lentelevät vatsassa, kun laitan jalkaa toisen eteen kävellessäni epämääräiseksi litkuksi muuttunutta pihatietä pitkin. Osa siitä on jo sulaa, veden kastuttamaa mutaa, joka pinttyy ratsastuskenkiin kiinni roiskuessaan ylöspäin. Toinen osa on vielä maahan jäänyttä ja uudelleen satanutta lunta ja heiveröistä loskajäätä. Kävelen parhaani mukaan tien reunassa, vältellen paria isompaa lätäkköä, koska en halua sietää täysin märkiä ratsastussukkia jalassa koko päivän. Pihatiessä näkyy loppupäässä renkaiden jäljet, jotka johtavat parkkipaikalle. Kyseistä autoa ei kuitenkaan enää näy siinä eli joku on varmaan lähtenyt ajamaan pois sillä.
Parkkipaikan takana seisoo kaksi hevosta, joista toisen korvat ovat pystyssä sen tarkkaillessa minua. Hevosella ei ole loimea päällä ja sen pilkukas takapuoli näkyy kaukaakin asti. Se taitaa ilmeisesti olevan appaloosa. Tarhan vieressä seisoo kunnialla Kallelan tallirakennus tai ainakin siltä vaikuttava. Tallirakennuksessa on auki vedettävä ovi, jonka kahvaan tartun hieman epäröiden ja nykäisen pari kertaa. Ovesta kuuluu naksahdus sen raottuessa viimein ja eteeni avautuu hevosen hajuinen tallikäytävä. Karsinoissa ei vaikuta olevan tällä hetkellä ketään hevosta, minkä takia sujahdan tallin omistajan löytämisen toivossa ‘Toimisto’ kyltillä varustetun huoneen ovesta sisään. Se on tyhjä lukuunottamatta muutamia pahvilaatikoita pöydän päällä. Niin, tallihan oli muuttamassa eri osoitteeseen kohta, joka oli sattumalta myös lähempänä kotiani. Ei tarvitsisi enää ottaa bussi ja kävellä pysäkiltä Ratsutilan tien sivusta tallille asti.
Huokaisen pettymyksestä pienesti ja katson tallikäytävän suuntaan, kun kuulen kavioiden kopsutusta. Sisään kävelee se pilkkupeppu, joka katsoi minua tullessani korvat pystyssä. Sen riimunnarun päässä on tummahiuksinen nainen. Lähestyn paria hitaasti. Hän näkee minut ja hymyilee ystävällisesti. Hevosen askeleen hidastuvat pysähdykseen leveällä tallikäytävällä, kun nainen alkaa puhumaan minulle.
“Sinä taidat olla se Hallan uusi hoitaja. Linnea, eikö ollutkin? Olen Laura, tallin omistaja. Hauska tavata.” Laura vaihtaa toista kättä pitämään kiinni hevosen riimunnarusta ja tarjoaa nyt vapaan minulle. Kättelen häntä hieman jäykästi.
“Samoin,” sanon ja yritän kuulostaa tavallista iloisemmalta. Haluaisin kuitenkin tehdä hyvän ensivaikutelman, koska on parasta olla tallin omistajan hyvissä mietteissä. Laura päästää irti kädestäni.
“Parasta on, että vien Sussun tästä omaan karsinaansa. Meidän toinen pääasiainen tallityöntekijä on poissa ja kun ei löydy ketään sijalle tähän syssyyn, täytyy kaikki hevoset hakea itse tarhoista. Ja kiirettähän siinä pitää.” Olen juuri avaamassa suutani tarjoamaan apua tarhasta haun kanssa, kun hän tuntuu hoksaavan saman asian. “Paitsi voisithan sinä tietty auttaa, jos haluat. Voit mennä hakemaan Hallan ja sen tarhakaverin Aksun sisälle. Luulisin, että ne on helppo löytää sinunkin.”
“Tietty voin.” Odotan, että Sussu alkaa tepastelemaan omaa karsiinsa kohti.
“Kiitos. Molempien riimut ja narut löytyvät sitten tarhan edessä olevasta tolpasta,” Laura huikkaa edetessään ohi tummien, puisien karsinoiden ovien. Nyökkään itsekseni ja lähden kävelemään tällä kertaa auki olevalle ovelle päin.Tallin katossa olevat valot valaisevat tietäni tehokkaammin kuin osissa karsinoissa olevat pienet ikkunat, joista ujosti pilkistää ulkona olevan harmahtavan päivän vähäinen auringonvalo. Astun kylmähköön ulkoilmaan ja alan etsiä katseellani tuttua vuonohevosen ääriviiva. Löydän pystyssä sojottavan harjan muodon taivasta vasten kentän vieressä olevasta tarhasta. Kävelen suurimmaksi osaksi sulaneen pihan poikki hiekkatarhan luo. Siellä seisoo kaikessa kunniassa yksi polviaan myöten kurassa oleva vuonohevonen, joka näyttää pyörineen jossain hiekkamudassa olevista lammikoista ja yksi suomenhevoselta vaikuttava, vähemmän likainen eläin.
Halla katsoo minua pettyneesti, kun otan tolppaan ripustetun riimun käteeni, rapsuttaen jotain kuivuneesta mudasta pois siitä. Riimussa roikkuva nimikyltti kertoo sen kuuluvan Aksulle, joka on ilmeisesti Hallan eli ikioman hoitohevoseni tarhakaveri. Otan toisen naulassa olevista riimunnaruista ja kiinnitän sen klipsusta riimuun. Aksu kävelee kiltisti vieressäni tallin sisälle, eikä sitä tunnu haittaavan ventovieras. (Halla tosin yrittää tunkeilevasti saada itsekin huomiota osakseen yrittäen seurata perässä tarhan portista ulos.)
Suljen Aksun oven huolellisesti, tarkistaen ettei kaltereiden väliin jää mitään. Hevonen jää katselemaan ympärilleen harmaiden kaltereiden suorakulmaisesta raosta. Nauran sille hyväntahtoisesti ennen kuin lähden takaisin tarhan suuntaan tällä kertaa pyydystämään Hallaa. Ulkona pilvet ovat vihdoin päästäneet auringon näkymään lomastaan ja tallipihalla hauraan jään alta pilkistävä ruoho loistaa vehreydessään. Tummansininen riimu tuntuu painavalta kädessä, kun lähden kävelemään Hallaa kohti. Entä jos ruuna ei edes pidä minusta? Entä jos se karkaa? Entä jos..
Saan riimun Hallan päähän ilman suuria vaikeuksia. Se sujahtaa vuonohevosen pienien korvien yli ja asettuu paikoilleen ennen pystyyn leikattua harjaa, joka kenottaa vähän vinossa. Harja on ilmeisesti päässyt kasvamaan liian isoksi tai se on tarkoitus kasvattaa pidemmäksi. Veikkaan asian laidan olevan ensimmäisen veikkauksen mukaan ja vedän salmiakkikuvioisesta riimunnarusta Hallaa eteenpäin. Ruunan polvet naksahtavat, kun se lähtee liikkeelle pysähdyksestä. Sen kaviot astuvat määrätietoisesti märkää tallinpihaa eteenpäin koivet puoliksi mudassa. Hallan takaosa keinuu liikkeen mukana kevyesti.
Kosken sen kaulan karvaa varovasti kuin se olisi pyhitetty. Se tuntuu karhealta sormien välissä, mutta siitä levittyy käteen mukava ja tuttu lämpö. Halla kävelee verkkaista tahtia vieressäni koko matkan tallin ovelle saakka. Pysäytän sen hetkeksi ja yritän parhaani miettiä oliko tallissa pesupaikkaa. Ei Lauraa varmaan haittaisi, jos putsaisin Hallan jalat valmiiksi niin ettei niistä myöhemmin tarvitse huolehtia. “Rohkea rokan syö,” kuiskaan itselleni jonkinlaisena rohkauksena ja vedän riimunnarusta taas saadakseni Hallan liikkumaan.
Ruunan kaviot koputtelevat karsinastaankin eteenpäin tallikäytävällä, kunnes näkökenttääni ilmestyy vesiletkulla ja hyllyllä saippuoita, pesusieniä ja hikiviiloja varustettu pesupaikka, jonka lattiassa on viemäri. Pesupaikan molemmilla puolilla on valmiiksi hevosen riimuun narut, jotka laitan kiinni Hallan riimun ohjatessani sen peppu edellä pesupaikkaan. Irrotan salmiakkiriimunnarun ja harpon Hallan karsinalle viemään sen johonkin, missä se ei tule kastumaan. Halla katsoo jotenkin syyttävästi tullessani takaisin. Ruuna ilmeisesti ei suvaissut hetkistä hylkäystäni luullessaan tulleen huomion kohteeksi. Rapsutan sen otsatukan alla olevaa kiekuraa sen karvaa ja se näyttää antavan anteeksi.
Säädän ilmeisesti suhteellisen kauan vesiletkun hanan kanssa saadakseni kädenlämpöistä vettä, koska Laura ehtii tulla sisään talliin ainakin kahden eri hevosen kanssa ennen tavoitteen saavuttamista. Hän tulee lähimmäiseksi pieni valkoinen poni kädessään ja sanoo:
“Hoitajien on sitten mahdollista auttaa muutossa esimerkiksi hevosten kuljetuksen kanssa palkkaa vastaan, jos olet kiinnostunut.” Katson poispäin Hallan jalasta hetkeksi.
“Aa, joo, kyllä mä varmaan voi tulla. Täytyy kysyä vielä vanhemmilta.” Tarjoan sanojen lopuksi kankean hymyn, jonka Laura tuntuu hyväksyvän ja kuljettaa valkoisen ponin sen omaan karsinaan. Keskityn taas Hallan mutaisiin jalkoihin. Suihkutan niihin edelleen kädenlämpöistä vettä ja tajuan, että en ole aivan varma kuinka hevosten jalat oikeasti pitäisi pestä. Kai sekin pitää nyt opetella. Ensimmäinen kerta vaan lisää alkujännitystä kolmanteen. Kaivan näytöstä särkyneen puhelimen esiin ja haen googlesta ohjeita.
Polvet huutavat jo hoosiannaa, kun laskeudun kyykkyyn kädessäni hevosshampoo, jota minun on määrä jotenkin levittää Hallan jalkoihin. Hetken pohdinnan jälkeen puristan pienen määrän sitä käteeni ja levitän sitä ponin mutaisiin jalkakarvoihin. Käsiin irtoaa pientä kivipölyä karvasta mudan kanssa, mutta saan Hallan jalat puhtaaksi silti suhteellisen nopeasti. Huuhtelen ne vedellä kädellä samaan aikaan harjaten, seuraten saippuakuplaista vettä, joka laskeutuu viemäriin pulputen siellä äänekkäästi hetken ajan.
Jalkapesunsa jälkeen kuljetan kuivatun Hallan takaisin karsinaansa. Sen kaviot kopisevat verkkaista tahtia vieressäni ja käännän sen riimunnarun avulla pehmeän pohjan päälle. Ruuna kääntää peräpäänsä karsinan nurkkaan. Jään Hallan luokse vielä hetkeksi rapsuttelemaan sitä otsasta sekä kaulasta, kunnes päätän lähteä takaisin kotiin päin. Pääsiäislomaan oli enää parisen päivää jäljellä, mutta historian opettaja oli silti määrännyt kokeen huomiselle. Pujotan riimun edessä sojottavien korvien yli ja sanon ponille hyvästit. “Me ei varmaankaan nähdäkään pariin päivään. Toivottavasti et tule unohtamaan mun naamaa siinä ajassa.”
Kävelymatka Ratsutilantien viertä tuntuu ikuisuudelta. Mieleen meinaa jopa pilkahtaa ajatus takaisin päin kääntymisestä, jotta voisi jäädä puuhailemaan Hallan kanssa vielä pidemmäksi aikaa. Päädyn näitä ajatuksia huolimatta bussipysäkille puoli tuntia liian ajoissa ja joudun odottamaan tallivaatteissa, jotka eivät ole varsinaisesti suunniteltu Suomen takatalville. Ärtymyksen kuitenkin voittaa jonkinlainen tyytyväisyys. Olihan minulla nyt oma hoitohevonen.